Start is always the hardest, right

Hellurei!

Tässä yksi huono puoli blogin pitämisessä jos siihen ei oo täyttä intohimoa.. helpommin tulee Faceen rustattua lyhyempi tai pidempi tilannekatsaus kun se on aina siinä "hollilla", tätä blogii varten pitää ns. "tulla".

Mielessä oli monia juttuja kirjottaa jo ennen lähtöä ja kaikkee, mutta olkoot, ne on jo taaksejäänyttä, joten keskitytään tähän hetkeen. 

Perheessä ollaan ensimmäistä viikkoa. Tämä viikko isän kanssa, ensi viikosta alkaa 100% "omavastuu". Viikko mennyt todella hienosti, oon niin ylpee pojista että ne on osannu aika hyvin käyttäytyä mun kanssa jne, mutta ennen kaikkea oon ylpee itestäni, miten kaikki on hoitunu, miten tuun toimeen, autolla ajo, yleiset arjen rutiinit jne. 

Palataan vähän taaksepäin.
Viimeinen yö kotona oli aivan järkky tunnepuoleltaan, vaikka en vieläkään tällä hetkellä ole sisäistänyt sitä vuoden poissaoloa. 
Lentomatka oli todella easy, luulin että pillitän koko ajan, mutta se menikin oikeestaan innostuneissa merkeissä. 
Training school - viikko oli tosi jees, todella paskoista sängyistä huolimatta. Kaiken kruunas New York iltapäivä. Olihan se hieno paikka, mutta ei sen kummempi kuin muutkaan suurkaupungit, vaikka ehdottomasti haluun vierailla monta kertaa lisää. 

Perjantain ja perheisiin lähdön aikana tuli sellanen olo, että jahas, eiköhän sittenki kotii, tää oli ihan kiva "irtiotto" ja toi New Yorkin tuli nähtyä.. 
Viikonloppu oli aivan j ä r k y t t ä v ä. Mulla oli niin paha henkinen paha olo, et olin aivan varma et oksennan. Perheeseen saavuttua mulla oli sellanen olo et eivittu eihelvetti miten keksin tekemistä koko vuodeks tässäkö tää nyt on, pidättelin itkuu koko ajan, mihin oikeen lähdin, olo ei tunnu yhtään tervetulleelta..
Melkeimpä kaikki Au Pairit saaneet "tervetulolahjoja", joillain jopa "bileitä" kera hostien vanhemmat jne. En ois tarvinnu mitään sellasta, ehkä lähinnä vaan aikaa mulle, jotain pientä edes, mikä ois tehny mun olon paremmaks. Tuntu, että nää jatko "elämäänsä" vaan ku mua ei oliskaan. Toki ymmärrän, että oon näille jo viides vai, niin ei ne ehkä ees osaa aatella silleen mitään et pitäis mua varten jtn. Jotenki vaa ärsytti niin helvetisti että niillä oli nii paljo menoja ja kaikkee "omaa". Ku mä sain niiltä hädin tuskin halit.. ehkä odotin sit liikoja?! emt. ymmärtäkää muakin. :)
Lauantai paheni pahenemistaan. vollotin varmaan almost koko päivän. sunnuntaita kohden helpotti ja PARAS JUTTU koko viikonlopussa oli kun tapasin 2 alueella olevaa suomalaista tyttöö! Ne on tosi kivoja ja ollaan jo tavattu toistamiseen. Time flies with them. I guess it's a good thing, ha? Oon niin häppy tosta ja se merkkaa mulle paljon. :)) 

En osaa sanoa pidänkö tästä kaupungista vai en.. enkä oo viettäny itekseni aikaa vielä yhtään ulkoilmassa tms. Eiköhän senkin aika tule. Jotenkin on sit kuitenkin iltasin niin poikki. Aikaerorasitukset vieläkin. Aamu 11 sulla olo ihan alkuillassa ja illalla ku käyt nukkuu tuntuu aamuyöltä.. niinkun kello Suomes onkin..

Ai nii! Kaiken paskadramaattisen viikonlopun keskellä mulla ei kuitenkaan missään kohtaa iskeny ns. ikävän tunteet, tai et haluisin kotiin tai mitään sellasta. Vielä ei oo tarvinnu avata mun lahjaks saamia kirjekuoria "avaa kun iskee ekan kerran koti-ikävä" tms ;)

Niin joo. Pankkitilin avaamiseksi yleensä tarvitaan social security number, ja kun mulle oltiin sitä maanantaina hakemassa, tokaisivat he, että menee 2kk. Mä oon vittu heinäkuuskin vielä tyylii ilman pankkitiliä täällä. Toivon et toi käteismaksu rullaa siihen asti, ei kehtais joka viikko perhettä sit muistuttaakkaan.. joo siis syynä se, että niitten pitää todistaa mun olemassaolo tms. Ja ongelma oli, että mun nimi on L IIIIAN PIIITKÄ. Ku se nyt on passissa niinku se on, etunimi ja toiset ja kolmannet jne. Can u imagine?
Jos oisin pelkkä Nina tms, niin ei ongelmaa.. muutma kirjain lisää tekee siit sadan vuoden projektin. Vitun Amerikka!

- jatketaan harjotuksia,
Ninsku

Tunteita matkan varrelta ja tunteita tänään

Alussa ja koko prosessin kypsyttämis vaiheessa kaikki oli hienoa ja huikeeta ja mä en miettinytkään mitään muuta kun Amerikkaan pääsyä ja kaiken näkemistä ja kokemista. 
Kun oli hakemukset meneillään, kysyin monta kertaa itseltäni että haluanko tätä varmasti? Oli ajatukset monessa jossittelussa; Oonko mä valmis olemaan todella vuoden pois? Tännehän jää kaikki. Äiti on kauhuissaan. Selviänkö mä ikävästä. Miten Antti pärjää? Jos mä en pärjääkkään? Entä jos meidän suhteelle käy  vaan jotain? Annanko anteeksi sitä itselleni, että olin itsekäs ja toteutin mun haaveen, enkä meidän yhteisiä haaveita. Jos mä olisin mennyt viime keväänä heti valmistuttuani oman alan töihin,ja unohtanut nää haaveet niin mehän voitais kohta alkaa Antin kanssa katsella tosissaan taloa, mikä on meidän pitkä-aikainen haave..Ties missä nyt mentäis, jos tää ei olis vienyt näin kauan tai lähtenyt tähän ollenkaan. 
Apua, mullahan jää yks kokonainen kesä välistä.. ihanat festarit jne.. Kyllä. Tätäkin olen murehtinut, että mistä kaikesta ylipäänsä jään vuoden aikana paitsi, enkä ole ajatellut niinpäin, että mitä kaikkea ja ihanaa tulen kokemaan Amerikassa sen täällä paitsi - jääneen tilalla. Hölmö minä. Kyllä varmaan joku 4th July on paljon ihanampi kokea kuin esim. samaan aikaan oleva ihana kesä viikonloppu mökkikemuissa.
Jokainenhan puntaroi elämäänsä ja miettii toisinaan, jos olisikin tehnyt jonkun toisen päätöksen, niin missä ja miten nyt olisi, niin tuskin tämäkään poikkeaa siitä hirveästi.


Jossain kohtaa ton jossittelun ja muiden  ajatuksien sijaan mulla tuli myös kuolemanpelkoisia ajatuksia. Noi tunnetilat oli aika paljon mielessä samoihin aikoihin, kun vaihdoin järjestöä.  Vainoharhainen(ko)? Kai sekin on ihan tervettä ajattelua. Kuolemanpelko on mulla muutenkin tosi usein läsnä. Don't know why. Lähinnä liikenteessä. En pelkää julkisia/lentokoneita tms, mutta tavallinen autoliikenne on törkeen pelottavaa. Voi, kumpa joku mulle joskus kertoisi, miks mä koen juuri siitä pelkoa. Olen aivan varma, että mun tapani lähteä on joku liikenneonnettomuus, jonkun helvetin idiootin törttöilemänä.
No anyway, kelailin sitäkin siis että just mun tuurilla joku mun kone kaapataan tai osun sellaseen metroon/bussiin USA:ssa missä joku idiootti alkaa heilumaan puukolla. Että adios. Mutta jos niin käy, niin se oli sit tarkoitettu.
 Sori tästä synkistelystä. Helpotti.

Perheen varmistumisen jälkeen tuli fiilikset taas kattoon ja en malttanut millään odottaa. Sanotaanko näin, et joka toinen päivä oli silleen et wow jee ja joka toinen päivä olin ihan et apua nyt mä oikeesti lähen et onks mun pakko sittenkään.. :D 
Aloin myös tossa kohtaa miettiä paljon, että vaikka perhe tuntuukin niin täydellistä, olisinko kaivannut host perheeseeni jotain muuta tai muunlaista, esimerkiksi tyttöjä? Tai olisinko halunnut työskennellä vielä nuorempien kanssa sittenkin? Miettisinkö sittenkin valinnassani liikaa omaa viihtyvyyttäni vapaa-ajallani tms. tilanteissa kuin varsinaisessa työssä? Njääh. Alueella on kuulemma todella paljon Au Paireja ja tän kuului mennä just näin. 

Moni on kysellyt miten tuutte pärjäämään, tuleeko Antti käymään? Pari ihmistä, lähinnä kaupungin yöelämässä, on tullut kyseleen, että eroottekste nyt? :'D tuntuu, että todella monille tää on ollut suuri ihmetyksen aihe. Mutta ymmärrän mä sen että nyt vaan toinen tosta lähtee vuodeksi pois. Mutta mä pidän kiinni mun haaveista. Ja onhan maailma pullollaan pareja, jotka näkevät toisiaan esimerkiksi kerran puolessa vuodessa, pitkiä työmatkoja/komennuksia jne..  Mä uskon, että mulla riittää aluksi niin paljon ihmettelemistä, etten ehdi edes ikävöimään!

Lentotietojen vahvistuttua vähän tuli pistoksia mahan pohjaan, mutta mitään jännitystä vielä ei ilmennyt. Muutenkaan musta ei vieläkään oikeen tunnu, että lähden vuodeksi pois, vaikka sen tiedostan. Se, ettei tuukkaan ihan heti takas kotiin, hahmottunee sit varmaan parin viikon päästä aloilleen asettumisesta. 

 Eilen, kun lähtöön oli tasan 3 viikkoa, mua alko tosissaan jännittään. Kohta täytyy kaivaa matkalaukut esiin ja alkaa valmistautumaan. Semmonen kiva pieni täpinä koko ajan päällä. Vaikka mulla on ihan hirveä ikävä jo nyt. Tuntuu myös siltä, että vaikka tätä on odottanut ja menikin todella pitkälle tää mun lähtö, niin silti jää nyt hirveäst mukamas juttuja tekemättä ja toi ja toikin ois pitänyt tehdä ja siellä täällä käydä. No, vuoden päästä sitten! 

Jänskätään yhdessä mun lähtöä!
Ninsku

MISSÄ NYT MENNÄÄN PART TWO

Muistan päivät, kun huvittuneena mietin, että tuleeko tästä koskaan mitään. Joku vinkkasi jo, että eikö kannattaisi mennä töihin, joku jotain muuta vaihtoehtoa ulkomailla asumiseen. Niin. Mulla on jopa semmonen kutina, että jotkut alko epäillä, oonko mä edes lähdössä yhtään mihinkään ja mikäköhän toi juttu oikeen on. Mulla vaan tää sattu olemaan harvinaisen pitkä projekti, josta en oo ollut valmis luopumaan.

Järjestön vaihto

taisi olla "pelastukseni". Edelleenkin korostan, että EurAuPairissa ei mitään moitittavaa sinäänsä, toki aina voisi parantaa, esim. "matchingissä" ja perheiden määrässä ym, mutta jokainen järjestö toimii omalla tavalla.

Torstaina 28. tammikuuta herättyäni otin puhelimen käteen ja soitin Cultural Carelle asiaa sen kummemmin pohtimatta. Tuli vaan joku viesti pään sisältä, että nyt. Tiedustelin vähän heidän systeemejään ja toimintatapojaan. Minulle selvisi, että ennen "listoille" pääsemistä tulee osallistua kaikille pakolliseen info - tilaisuuteen, joka mun onnekseni olisi seuraava Turussa 1.2. Eipä muuta kun järjestelemäät asiat niin, että maanantaina pääsisin Turkuun. 
Yksi syy kuitenkin, miksi nyt rohkaistuin CC:lle soittamaan, oli se, että bongasin -50% alennuksen 8.2 mennessä saapuneisiin "hakupaketteihin." Ei sillä, että tää unelma nyt olisi niin rahasta kiinni, mutta piti sitäkin vähän miettiä ja nyt kuulosti hinnat kohtuulliselta. Stressasin kuitenkin tuolloin soittaessani, että enhän mä ehdi saada edes viikossa lääkäriaikaa. Mulle todettiin, että lääkärit, rikosrekisteriotteet ym voi hoitaa vasta perheen varmistuttua. Jes!
Vielä saman päivän aikana (to 28.1) sain sähköpostiini ohjeet kaikesta ja muhun oltiin yhteydessä paljon kaiken neuvomisesta ja tästä jäi tosi hyvä fiilis. 

Hakupakettini mulla valmistui 100% sunnuntaina 7.2, vaikka siinä vähän työtä ja stressiä olikin. Maanantaina Cultural Carelta soitettiin, että kaikki suosittelijat on jo tarkistettu ja nyt pääsen matching - prosessiin! Niiiin jänskää. 
Taisi olla tiistai, seuraava päivä, kun mulle tuli jo ensimmäinen match. Ja pari päivää siitä toinen. Unelmien perhe. Tykästyin perheeseen pelkästään heidän tietojensa perusteella ja olin ihan fiiliksissä. Muistan, kun ajattelin, että nyt täytyy pelata kortit todella hyvin, tonne mä haluan. Skypetettiin kerran ja olin ihan myyty. He lähtisivät viikoksi reissuun, mutta sanoivat että laittavat alkuviikosta mulle sähköpostia. Tässä välissä mulle tuli taas uus matching ja ajattelin, että mitä hittoa. Oon ollut viikon ja yhden päivän listoilla ja mulla ollut jo 3 perhe vaihtoehtoa!! Aloin todella pitää järjestön tavasta ja kirosin alimpaan helvettiin itseni, miksen vaan alunperinkin mennyt tälle järjestölle ja olisin ollut ties kuinka kauan jo maailmalla, jos ois vaikka heti päässyt lähteen kun kesätyöt loppu viime syksynä, niin kohtahan mä tulisin jo takaisinkin...
Silti muistutan itseäni, että nyt oli se budjetille sopiva "järjestöhinta". Kolminumeroisilla luvuilla selvittiin, mutta ei kauaksi jääty. Aina voi jossitella ja harmitella kaikkea, mutta mä oon ihan tyytyväinen.

Tosiaan, perhe lupas pistää alkuviikosta sähköpostia. Tottakai olin ihan malttamaton ja taas 24/7 päivitin sähköpostin selainta. Toi, jos jokin asia ajo mut "hulluksi" koko prosessin aikana, niin toi sähköpostin odottelu. No, empä mä malttanut ja keskiviikkona pistin itse viestiä ja mitä kuuluu ym. Perhe vastasi olevansa reissussa ja viesti oli sen tyylinen, ettei niiden ollut tarkotuskaan laittaa alkuviikosta mitään mulle?! sanoivat vaan, että skypetetään viikonloppuna uudestaan, että he palaavat asiaan kotiuduttuaan. 

The Final Match 

Seuraavassa Skype puhelussa puhuin myös kaikkien lasten kanssa. Todella ihania ja touhukkaita poikia kaikki. Perheessä siis 5v. 6v. ja 9.v pojat. Perhe asuu Montclairissa, New Jerseyssä. 
Tuo Skype hetki oli kuitenkin aika lyhyt, sillä perheellä oli kova kiire. Äiti sanoi, että laittaa seuraavana päivänä sähköpostia heidän reissustaan. Hyvät fiilikset vahvistui ja Anttikin mun kertoman mukaan tykästyi perheeseen, kehui sijaintia ym.
Seuraavana päivänä reissukuulumisten sijaan sähköpostissa olikin teksti; 
 

Hi Nina:

We loved speaking to you yesterday - sorry about the delay in getting back to you. The boys really enjoyed speaking to you - let me connect with our coordinator to figure out next steps. 

Warm regards

Milbert 

MITÄ?!?!? ONKS TÄÄ NYT SITÄ MITÄ LUULEN?!!?! Malttamattomana viestiä takaisin, että tarkottaako nyt että valitsette mut? Voi sitä tunnetta, kun seuraavassa sähköpostissa oli: "Yes we would love to you to be our next Au Pair". En tiedä miten päin oisin ollut. Tässä se nyt oli; mustaa valkoisella. Monien kuukausien odottelu palkittiin. En uskonut, että tää nyt oikeesti tapahtuu mulle ja asia saisi tältä osin "päätöksensä". 
Seuraava yö meni aika levottomasti. Päässä pyöri myös kysymyksiä, että haluanko varmasti tätä kun nyt se sit tapahtuu. Ihanaa, töihinkin vietävänä jotain uutisia.

Seuraavana päivänä tuli jo Bostonin toimistosta viestiä ja samana iltana, kun tätä final matchia ei ollut vielä 100% varmistettu, niin ehdin saada vielä uuden kontaktin, mutta se hävisi parin tunnin sisään samantien :D

29.2. tuli "viralliset" tiedot ja hyväksymiset, lähtöpäivät jne. Lähtöpäiväksi sovittiin maanantai 25. huhtikuuta. Tasan 8 viikkoa siis tuosta päivästä. Apua! Mitä mä ehdin kaikkee vielä tehdä ja mitä en?! 

Muita valmisteluja

Edessä oli tämän jälkeen siis viisumin hommaus, lääkärintarkastukset sekä muut nettitehtävät omilla sivuillani. Kaikki on nyt hoidettuna ja viisumijututkin oli ihan simplejä. Ihan turhaan niitä jännitin ja stressasin. Olin viisumihaastattelussa ke 23.3 ja passi + viisumi oli mulla takaisin jo seuraavana keskiviikkona, vaikka normaalin viikonlopun lisäksi välissä oli pääsiäisen pyhät pe+ma. Hyvää toimintaa! :)
  Järjestölle myös tosi iso plussa. Toimivaa, puhelimesta saa aina jonkun kiinni, useimmiten vielä suomenkielisen, sähköposteihin vastataan saman päivän aikana, yleensä jo parissa kolmessa tunnissa! Kaikki on toiminut todella loistavasti. Tää on ihan mahtavaa!!
 Ainoa virallinen dokumentti multa puuttuu enää kansainvälinen ajokortti. Muut järjesteltävät ja hommattavat asiat onkin sit lähinnä tuliaiset! Mut niihinkin on jo visio.


Tässä siis tämä mun prosessini, toivottavasti ette puutuneet!
Kuulemiin,

Ninsku
 

MISSÄ NYT MENNÄÄN PART ONE

Mä en ikimaailmassa ajatellut, että mun lähtö menisi niin pitkälle kevääseen 2016. No, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. =)

Tässä ja seuraavassa julkaisussa tulen käsittelemään, miten kaikki on edennyt alusta tähän päivään asti. Viime kesän julkaisuista on aikaa ja sen osilta blogin alkuperäinen ideakin käsitellä kaikkea tuntemuksia jo ennen kuin hakupaketti on edes matkalla ja hakuvaiheen aikana, muuttuukin nyt tylsäksi tavalliseksi Au pair blogiksi. XD Pysyköön matkassa mukana, ken tahtoo.

Hakuvaiheen aloitus

Valitsin järjestökseni EurAuPairin. Järjestö näytti toimivalta ja hyvältä, hinta oli sopiva ja yksi kaverini vietti oman Au Pair vuotensa tämän järjestön kautta. 

EurAuPairin sivujen kautta täytin pienen hakulomakkeen marraskuussa 2014, ja haastatteluaika sovittiin helmikuulle 2015. Pari viikkoa haastattelun jälkeen sain tiedot ohjelmaan hyväksymisestä ja oli aika kasata hakupaketti valmiiksi kaikkine liitteineen. 

Kevään vietin ulkomailla ja kesässä olit omat menonsa, joten hakupaketin sain matkaan vasta syys-lokakuun vaihteessa.

Heti mulle tuli sellainen olo, että aika piankin saattaisi tapahtua. Aloin jopa jo vähän "pelkäämään" lähtöä tässä kohtaa ja että kun mulla ei ollut mitään, missä olin niin "kiinni" (työ/opiskelu) niin olin "vapailla markkinoilla" alusta alkaen. 

EurAuPairilla sai laittaa aluetoiveen ja osavaltio toiveeksi laitoin Texasin. Siinä osavaltiossa on jotain todella kiehtovaa. Muuten toivoin itärannikkoa sijainniksi. 

Ensimmäinen kontakti

tuli jo aika pian ja mistäs muualtakaan, kuin Texasista. Olin iloinen, mutta kemiat ei perheen kanssa kohdanneet. Tästä "panikoiduin" pikkasen ja aloin suunnittelemaan ja sopimaan läksiäisilleni sopivaa ajankohtaa. (Läksiäisistä oma julkaisunsa). Loppuvuosi meni vailla tietoa tulevasta ja toivoinkin, ettei enää tulisikaan mitään "äkkilähtöä" , haluaisin viettää joulun ja vuodenvaihteen vielä kotona. Tammikuussa olisin sitten valmis vastaanottamaan uudet tuulet.

Toi loppuvuosi oli jotenkin piinaavaa aikaa, kaikki kyseli ihan koko ajan et missä mennään koska nyt lähet mitämitä, se oli aivan saatanan raivostuttavaa kun mulla itelläkään ei ollut mitään uutta tietoa. Toki "kaikilla" oli sit varmaan jonkunnäkönen mielikuva, et kun paperit on maailmalla ja olen ihan koska vaan valmis lähtemään, niin et se tapahtuis samantien. Ja moni ihmetteli, miksei nyt mitään uutta tapahdu.. niin, itsekään en tiedä vastausta siihen. 
Järjestön kanssa olin paljon tekemisissä viikoittain, sain aina nopeasti vastaukset ja hyvää palvelua. Järjestö loppuvuodesta ilmoitti, että hakemustani luetaan aktiivisesti USA:ssa ja alkuvuosi on aina otollisempaa aikaa "työllistyä".

Juuri ennen uutta vuotta sain uuden kontaktin 5 lapsisesta perheestä. Heistä innostuin kovasti. Heidän mieltään jäi kuitenkin askarruttamaan parisuhteeni ja erään skype-puhelun jälkeen tokaisin kotiväelle, että jos mua ei valita, niin tiedän tasan missä syy on. Ymmärränhän mä toki senkin, että jos perheellä on esim jäänyt yksi huono kokemus, sitä suhtautuu varautuneemmin tuleviin.. tän jälkeen olin todella pettynyt ja vihainen. 

Vuodenvaihteen jälkeen huvikseni katselin myös jo muita juttuja, vaikka tiesin, etten todellakaan luopuisi Au Pair haaveista. Hain koulunkäynnin avustajan paikkaa ja Aurinkomatkojen matkaopas haussa pääsin jopa toiseen vaiheeseen videohaastatteluihin...

Kun kananmunat saivat jäädä :D

Yksi tammikuinen keskiviikko ilta töiden jälkeen, kello lähemmäs 22:30, keittelen ja kuorin kananmunia iltapalaks, kunnes Antti huutaa et sun puhelin soi. Aattelin et joko äiti tai iskä. Kunnes selvisikin näytöstä, et puhelu tulee New Yorkista.. Perheen isä sieltä soitteli ja siinä tovi puhuttiin ja kyseltiin puolin ja toisin. He tarvitsisivat Au pairia helmikuun lopusta alkaen. Se yö meni levottomasti, kuumeisesti odotin seuraavaa aamua, jolloin olisi vuorossa puhelut äidin kanssa.
Tämän jälkeen jatkuva sähköpostin vahtiminen tunti toisensa jälkeen.. se oli jo pakkomielteistä, mutta kun odotit jännittyneenä.. :D Tälle perheelle suhteeni oli täysin ok ja heiltä sain jo päivä rutiinitkin kellontarkkaan s-postiini ym kaiken mahdollisen. Sijainti oli ihana, New Yorkin Long Island, lapset täydellisessä iässä. Tästä perheestä jopa Anttikin innostui ja oltiin aika täpinöissä molemmat.. Kunnes... yhdessä yössä kelkka kääntyi ja seuraavana olikin hirveä pettymys sähköpostissa; heidän edellisellä Au Pairilla oli ilmeisesti sitten niin kiire lähteä, että he eivät ehtineet odotella mua saapuvaksi maahan, vaan valitsivat maansisäisen nannyn/lastenhoitajan. Olin kuulemma kärjessä heidän listallaan jos jotain tapahtuisi, ja toivottivat hyvää jatkoa. You seem lovely. Yeah. 

Olin taas taas todella pettynyt ja vähän harmissani siitä, kun tiesin, että tällä kertaa kyse/vika ei ollut niinkään mussa.. minkäs teet.
Järjestön kanssa oltiin aktiivisesti yhteydessä ja heillä ei kuitenkaan ollut sanoa mitään takeita siitä, kauanko voi mennä että tulee taas uusi kontakti...

Olin jo aikaisemminkin miettinyt järjestön vaihtoa ajatuksen tasolla, (sekö muka kaiken muuttaisi, jos perheet on tollasia perseitä??)  mutta tässä vaiheessa aloin todella tutkia myös muita vaihtoehtoja. Cultural Care tuntui varteenotettavalta, mutta hinta kauhistutti mua. Päätin jatkaa matkaa ja EurAuPairille sanoin, että voi jatkaa mun "kirjoilla olemista" maaliskuulle, kun alun alkaen hakemuksen lähetettyäni se oli helmikuulle.

Kahdet kaksoset

Tammikuun loppupuolella sain samaan aikaan 2 perhekontaktia. Molemmissa perheissä oli kaksoset. Olin avoin kaikelle, ja vaikka jopa toivoinkin vauvaperheeseen, halusin samalla myös sellaiseen, missä lapsi olisi niin vanha, että musta jäisi jokin muisto/mielikuva ILMAN valokuvia.. eli vaikka olin näistä innoissani/en ollut niin täpinöissäni. Ehkä enemmän sit silleen, että jos ne mut nyt sit valitsee, niin "mennään sit"...

Toinen perheistä ei mulle ikinä koskaan meidän skype-keskustelun jälkeen laittanut yhtikäs mitään, vastannut mihinkään... tosin toi puhelukin meni vähän plöröks molempien väärinkäsityksestä johtuen, lieneekö siinä sit syy, kun olin 15min myöhässä koneen ääressä ni eipä vastata tolle enää mitään? Who knows..

Mua ei tainnu sit enää edes tän toisen perheen kohdalla niin paljon kiinnostaa, kun en edes muista miten näiden kanssa päätty sit kaikki.. Tottakai tein ja juttelin parhaani, mut jotenkin sit vaan ajattelin, ettei tääkään nyt tärppää, ni olkoon. Pessimisti ei pety. Sit tais  tullakkin parin päivän päästä sähköposti, että valittiin Au Pair joka löydettiin jo ennen sinun kanssa juttelua. Kiitos sulle ja olet ihana ja heti listassamme seuraavana jos jotain käy jnejne. Plaaplaa. :)

Ja mites sitten tilanteet jatkui..
..siitä lisää seuraavassa julkaisussa...

<3 Ninsku